Puhu äänellä jonka kuulen

Monesti sitä niinku miettii puhumista.

Puhuminen on aika hyvä taito ja jännä asia. Puheen vallasta puhun. Miten kannattaa puhua jossain tilanteessa, millä äänensävyllä, kuinka nopeasti, minkälaisia sanoja käyttää. Minkälaisen roolin ottaa jos on enemmän puhujia. Puhuakko hämyisesti hiljaa vai kovaa ja niin että kaikki ymmärtää. Vai kannattaako edes avata suuta? Sitten tulee mietittyä onko joku hyvä puhuja ja minkälainen on ylipäänsä hyvä puhuja. Enkä nyt tarkoita ainoastaan puheen pitämistä, vaan ylipäätään puhumista. Alexander Stubb on hyvä puhuja. Stubbin artikulaatio on selkeää ja hän antaa itsestään hyvin viisaan ja järjestelmällisen kuvan sanoessaan monesti: ”tähän liittyy kolme asiaa” (Hän todennäköisesti tietää varmasti siinä kohtaa vain yhden asian liittyvän kysymykseen, yhdestä ei ole aivan varma ja kolmannen hän keksii puhuessaan). Ja sitten hän aloittaa ”ensinnäkin…”.

Puheessa on huippuhienoja, kaikkien käytettevissä olevia tehokeinoja. Kaikki varmasti tunnistaa yhden paljon käytetyn kikan, henkilön etunimen sanomisen. Sitähän käytetään luonnollisestikin huomion herättämiseen, ”Arvi, tulisitko tänne?”- tyylisesti. Kuitenkin etunimen sanomista hyödynnetään usein tehokeinona keskustelun aikana ja esimerkiksi kiitoksen sanominen on tehokkaampaa kun perään lisää kiitoksen ansainneen henkilön nimen. Pelkkä ”Kiitos” on jo tietysti hyvä, mutta se kuvastaa kiitollisuutta tilannetta ja ilmassa olevaa ystävällisyyttä kohtaan, sitä kohtaan että asia hoitui hyvin. ”Kiitos Arvi” kuvastaa kiitollisuutta Arvia ja Arvin tekemistä kohtaan. Kohteliaisuuksiin toisen etunimen liittäminen on etunimikikan ensimmäinen vaihe. Toinen vaihe on keskustelun lomassa välillä toistaa vastapuolen etunimi. ”Oletko muuten koskaan, Arvi, miettinyt että…”. Toisen henkilön etunimen sanominen linkittää hänet heti vahvemmin asiaan ja siitä tulee henkilökohtaisempi. Nimen sanominen herättää aina huomion, oman nimensä kuulee muun hälinän seasta vaikkei mitään muuta kuulisi. ”Puhuitteko minusta?”. Kysymykseen joka sisältää vastaajan etunimen, saa todennäköisesti paremman vastauksen kuin kysymykseen joka ei sisällä. Mitä korkeammassa virassa henkilö on, sitä enemmän hän toistaa muiden etunimiä, kuunteles ihan.

Tehokeinoja oikein ja maltillisesti käytettynä, ei niitä välttämättä edes huomaa. Toinen keino, jonka olen huomannut käytettävän, on -han ja -hän päätteet sanojen perässä. Päätteethän tekevät sanottavasta asiasta enemmän totta, mutta kyllähän ne myös tekevät sanojastaan itsevarmemman oloisen. Onhan se selvä asia. Nämä pienet päätteet sanojen perässä tavallaan luovat samaa mieltä olemisen paineen kuulijalle, epävarmimmat henkilöt on jo voitettu puolelle tässä vaiheessa. Jotta kuulija pystyisi kiistämään sanotun asian, on hänen oltava täysin varma siitä, että on itse oikeassa, ennen kuin lähtee kyseenalaistamaan asiaa. Joskus -hänin ja -hanin vaikutus on niin suuri, että kuulijan mielipiteen pystyy muuttamaan ainakin hetkellisesti niiden avulla. Tottakai, kyllähän näitä päätteitä käytetään ihan kohteliaisuussyistäkin, välillä esimerkiksi käskyn sijasta: ”Muistathan viedä roskat”, mutta se ei ole niin mielenkiintoista.

Kolmas hieno kikka on esittää oma mielipide yhteisenä mielipiteenämme tai ainakin asettaa huonoon valoon kaikki vastakkaiset mielipiteet heti alkuunsa. ”Ollaan varmaan samaa mieltä siitä että…”. Toisen ihmisen ajatuksiin vaikuttaminen on mielenkiintoista, suosittelen tilaisuuden tullen joskus koittamaan jotain tällaista: ”Onhan se todella hienoa että ollaan molemmat nyt samalla aaltopituudella tässä asiassa. Olen iloinen että olet ymmärtänyt asian tärkeyden” vaikka näin ei oikeasti ihan vielä olisi, tai asiasta on vasta nähty viitteitä. Ihminen vaan haluaa olla odotustensa arvoinen. Kehumisella on vastaava vaikutus. ”Olet mielestäni sellainen toiminnan ihminen, kun huomaat että että roskapussi on täys niin useimmiten viet sen pois ihan tosta noin vaan”. Esimerkiksi vaaliväittelyissä käytetään paljon tämän kaltaista, painostavaa, kieltä. ”On rehellistä voida myöntää että teidän puolue…”.

Laitelan Ismo, siinä on hieno mies! Vaikka olenkin tv-lakossa ja salkkarit on jäissä ainakin toistaiseksi, tulee Ismo mieleeni kun puhutaan puhumisen nikseistä. Ismo käyttää Salkkareissa paljon yhtä puheen tehokeinoa. Samalla tavalla kun Leijonakuninkaassa Rafiki nostaa Simban ylös käsiensä varaan näyttääkseen kenestä nyt puhutaan, Ismo nostaa asian kuin asian kuvainnollisesti vahvoille käsivarsilleen ja sen jälkeen vasta sanoo sanottavansa siitä. Siis näin: ”Elämä, se on hienoa aikaa” tai ”Nakkikastike, siinäpä on hyvä kaveri muussille”. Tällä tavalla asian ilmaisemalla, sanoo tavallaan kaksi kertaa, sen asian, minkä normaalilla tavalla sanomalla, sanoo vain kerran.

Mutta tämmösia ajatuksia tänään. En mä nyt kaikkia niksejäni ala avaamaan, muuten oon ihan läpinäkyvä.

Puhukaa toisillenne, se on hyvä asia. Puhuminen niin sanotusti auttaa. Mutta täytyy silti olla vähän varovainen. Kun jotain sanoo, siitä tulee sillä hetkellä totta.