Just say yes!

Parhaillaan kaksi sitruunan viipaletta kokislasissani muistuttaa minua ulkomaanmatkasta sekä maullaan että raikkaalla olemuksellaan. Jäi vähän reissufiilis päälle. Kohdallani se tarkoittaa sitä, että ostin eilen yhden sitruunan ihan vaan viipaloitavaksi.

Aamupalan vaihtuessa jo lounaaksi, herättyäni vasta myöhään, lähdin nälkäisenä kohti Hämeenlinnaa. Muistinpa että Café Verassa saa todella hyvän salaatin joten suuntasin sinne. Lohisalaatti – minulle – joka en syö kun itse valmistamaani kalaa! Hyvää oli! Jatkoin kesäistä kävelykatua eteenpäin. Eilinen cappuccino-kokemus Tawastia Bankin terassilla teki vaikutuksen, joten päätin jatkaa sinne jälkiruoalle. Aurinko ei vielä paistanut vakiopöytääni (jossa siis olin kerran aiemmin istunut) joten kävelin torille.

Torilla katselin kukkia ja leipiä. Kirjoja oli useampikin tiski. Tutkin kahden vanhemman rouvan esille tuomaa kirjallisuutta. Ilmeisesti aamu ei myyntinsä perusteella ollut tuottanut heille haluttua tulosta sillä toinen tokaisi ironisesti toiselle: ”Rahan tuloa ei voi estää”. ”Näin on!”. Ikävä kyllä, en minäkään päässyt kauppoihin heidän kanssaan tällä kertaa. Sen sijaan seuraavan tiskin boheemi herrasmies tienasi 12€. Olin juuri kääntymässä kannoillani kun silmäkulmassani vilahti tutun levyn kansi. Hesarissa oli joku aika sitten juttu siitä miten J. Karjalainen oli päätynyt kuvitukseen uusimman levynsä kannessa. Et ole yksin -kirja käsittelee Reima Kampmanin alkuperäisversiossa ihmisen sivupersoonia. Tuli mieleeni heti J. Karjalaisen sanat samannimisen levyn avausraidasta:  ”Sä tunsit mut aiemmin Markkuna”. Ihmeteltiin tovi myyjän kanssa sitä ettei kirja ollut mennyt vielä kaupaksi vaikka siitä on ollut aika paljon puhetta.

Ostin siis kirjan ja koska aiemmin mainitsemani vakiopöytä kahvilan terassilla oli auringon säteiden saavuttama, tilasin cappuccinon. Luin ensimmäiset 20 sivua ja tilasin toisen. Näin muodostui perinne, nimenomaan aamupäivän kahvina italialaisittain juotuna, cappuccinon ympärille. Onnellisuuden tason nousun saattoi aistia minusta. Auringon lämmössä, ihmisvilinässä, kahvia juoden ja kirjaa lukien, saatoin kuvitella itseni alkuperämaahan, Italiaan. Stressivapaa vyöhyke, tätä on loma!

Jatkoin matkaani torin läpi kirkkopuistoon. Puistossa on neljä penkkiryhmää. Ensimmäisessä istui joukko keskipäivän kännääjiä, toisessa kaksi ulkomaalaistaustaista herrasmiestä, kolmannessa kaksi jäätelöä syövää tyttöä. Istuin siihen neljänteen ryhmään yksinäni. Et ole yksin, mietin, ja se tuntuikin jännältä. Ympärillä olevat ihmiset ovat jossain suhteessa minuun vaikka eivät olekkaan missään tekemisissä kanssani. Olisi ollut erilaista istua kokonaan yksin kirkkopuistossa.

Hetken kuluttua huomaan kun yksi ensimmäisessä penkkiryhmässä ollut hoiperteleva kadunmies kävelee toisen penkkiryhmän taakse ja avaa housujensa vetoketjun. Herrasmiehet ehtivät juuri pois kultaisen suihkun alta. He eivät sen erikoisemmin reagoi tapahtuneeseen vaan vaihtavat vain istumapaikkaa. Juoppo yritti juuri kuseksia heidän niskaansa. Mies huutaa kolmanteen penkkiryhmään siirtyville, hieman hämmentyille herroille, että ”mulla on kohta taas kusihätä, niin voin tulla sinnekkin”. Herrat eivät reagoi tähänkään. Mies palaa harha-askelin kaltaistensa joukkoon, kun palatessaan hänen toverinsa tarjoaa palkkioksi tästä tempusta kymmenen euron seteliä. Pisumies kieltäytyy ja kertoo tehneensä kaiken silkasta ilosta. ”Mutta voisin mä sen kympin lainata, jos sopii”. Kyllähän se sopi. Rakkonsa toisen ihmisen päälle tyhjentänyt, tai sitä ainakin yrittänyt, mies koittaa saada vielä juomaseurueestaan toista ukkoa ryhtymään vastaavaan, ehkä kantaaottavaan suoritukseen. ”Ei mul oo kusihätä”. Ihan hyvä perustelu.

Aurinko menee ensimmäistä kertaa pilveen ja huomaan kellosta että keskustan toisella laidalla parkkiaikani alkaa olla ummessa. Päätän jatkaa lukemista linnapuistossa. Istun puistonpenkillä ja luen kirjaa. Alan kuulla hieman kiivaan keskustelun lähenevän, katson olkani yli vasemmalle ja näen kaksi hyvin harkituin askelin etenevää vanhempaa rouvaa. Kiivaus syntyi siitä ettei toinen mummo suostunut lähtemään toisen kanssa kahville kävelyn päätteeksi. ”Otetaan siinä kahvit ja jotkut sämpylät!”. ”En kyllä ota, menen tästä suoraan kotiin”. Kumpikaan ei anna periksi vaan tiukka argumentointi kahville menemisestä jatkuu noin viiden minuutin ajan, mikä heillä kesti ohittaa kuulokenttäni äärirajat. Esitin lukevani sen ajan mutta mietin koko ajan että toivottavasti kieltäytyvä mummo nyt lähtisi vaan sinne kahville. Ystäville pitää sanoa ”joo” kun he pyytävät kahville!

Et ole yksin ketä janottaa
Et ole yksin ketä tahtoo kruisaa
Et ole yksin ketä tahtoo haukkaa, palan fantasista omenaa