Päiväunien lomassa

Kun herää lomallakin viideltä, ehtii uneksia kahdet päikkärit ennen lounasaikaa. En ole varsinaisesti ikinä arvostanut nukkumisesta aiheutuvaa elämän hukkaa, mutta on toisaalta vaikeaa vastustaa sitä mielen makeutta, jonka päiväunet suo. Ristiriidat minun ja nukkumiseni välillä juontavat kauas historiaan.

Jo kun olin pieni koululainen, kaiken piti olla suunnitelmallista ja varmaa. Siihen liittyivät ennen kaikkea nukkumisrituaalini, ihan nukkumisasennosta alkaen. Vasen käsi tyynyn alle ja toinen tyyny jalkojen alle. 

Menin nukkumaan tosi aikaisin vaikka ei väsyttänyt ja vaikka vanhempani sanoivat, ettei tarvitse mennä nukkumaan ennen kuin siltä tuntuu. Menin silmät kiinni sänkyyn laskemaan – en lampaita, vaan minuutteja: Jos nukahdan vartin päästä, ehdin nukkua 7 tuntia 45 minuuttia. Jos taas nukahdan puolen tunnin päästä…

Uni on oikeastaan sen jälkeen ollut aina odottelun takana. Sängyssä hiljaa makaaminen on otollista aikaa käydä läpi vanhoja keskusteluja, miettiä tulevien kulkua ja muuten vaan ratkoa kaikkia mielenkiintoisia haasteita tai keksiä uusia. Harvoin pääsen aidan yli hyppivien lampaiden laskemisessakaan yli kahdeksaan, ennen kuin jokin mielenkiintoisempi juttu kiilaa ohi.

Nukkumiseen osin liittyvä myöhästymisen pelko on myös peräisin kouluajoilta. Vaikka minulla oli sänkyni vieressä oma herätyskello, saatoin käydä saman illan aikana useaan kertaan varmistamassa vanhemmiltani: Jos mä en herää viimeistään 6:30 niin käyttekö herättämässä mut? Varmastiko? Niin se oli tosiaan 6:30, muistatteko varmasti?

En muista ikinä nukkuneeni pommiin.

Mietin, olenko oikeasti aamuihminen, vai onko mieleni maanittelu vaan saanut ajan saatossa suostuteltua kehoni ylös sängystä paljon ennen kuin olisi tarve. Ei herääminen toisaalta tuota varsinkaan nykyään enää minkäänlaisia ongelmia. Päin vastoin, olen aamun ensitunneilla parhaimmillani.

Kouluaamuina, huolimatta siitä alkoiko opetus kasilta tai kympiltä, heräsin kuuden maissa. Joskus ehdin katsoa parikin leffaa ennen kouluun lähtöä. Huomenta Suomi ja Lauri Karhuvaara pitivät myös usein seuraa aamu-Arville. Ja yhtälailla kuin silloin kouluun, lähden nykyäänkin töihin tuntia ennen kuin pitäisi.

On jollain tavalla turvallisen tuntuista olla hereillä kun muut nukkuvat ja olla paikalla ennen kuin muut ovat.

Päiväni on heti pilalla jos nukun pitkäksi venyneen illan jälkeen vahingossa yli kahteentoista. Se tuntuu epäreilulta, kaikki muut ovat saaneet jo kokea tänään jotain. Päivän voisi saman tien skipata ja aloittaa seuraavan alusta – kunnolla, ajoissa. Kriittinen piste on valunut vuosien saatossa yhä aiemmaksi, viikonloppunakin pitää herätä viimeistään yhdeksältä, mieluiten seitsemältä.

Nukkuminen on ajan eli elämän hukkaamista, huomaan ajattelevani. Ikävä kyllä, niin tarpeellista.

Painetta tähän uniasiaan lisää se, että en ole kovin hyvä nukkuja. Uneni pinta on heikko kuin kevätjää. Pienikin rapsahdus ja molskahdan hereille. Tasainen humina, kuten liikenne tai sade, ei haittaa, mutta joskus tuntuu siltä, että vieressänukkujan silmien räpyttelykin tuottaa liikaa melua.

Mutta! Mikään näistä asioista ei liity päiväuniin. Päikkärit on ihan toinen juttu.

Päivällä ei ole mikään ongelma nukkua tuntikaupalla, vaikka naapurissa piikattaisiin kylppärin lattiaa tai auringonpaiste kärventäisi silmäluomia. Ei haittaa stressi eikä ajatukset hortoile. Lomalla päiväunien hohto vasta huipussaan onkin, kun ei ole väliä vaikka ne venyisivät pitkiksi, yöunien kustannuksellakin.

En minä kyllä päikkäreistä varsinaisesti piristy, menen pikemminkin tokkuraisemmaksi. Mutta mikä olisikaan parempi syy nukkua toiset päiväunet!