Sunnuntain summeeraus 17/52 – Vuoristoilmaa

Sunnuntain summeerauksen 17. osa kokoaa jälleen yhteen viikon kovimmat jutut. Ne ovat asioita, jotka saattaisivat huuhtoutua arjen aallokkoon ja hävitä muistojen mustaan aukoon, jos niitä ei kirjoittaisi ylös.

1. NAAPURIN SEPPO

Tien päädyssä, jonka alussa minä asun, asuu Seppo. Seppo täyttää tänä kesänä 50 vuotta. Meidät on kutsuttu juhliin. ”Tarjolla on ruokaa, kakkua, juomaa ja SANTZI BAR!”. Miksi emme siis menisi?

Seppo on kova urheilemaan. Hän käy ainakin juoksemassa, hiihtämässä ja pyöräilemässä. Maanantai-iltana, kun minä olin tarkastamassa tiluksiani ja pohtimassa mihin tulen sijoittamaan pihatalkoista jääneet risut ja pusikon roiskeet, käänsi Seppo polkupyöränsä yhteiselle kotitiellemme.

Tiedän, että Sepolta saa neuvoja mihin tahansa asiaan. Jos Sepolla ei ole kertoa jotain metsäistä pyöräily- tai kävelyreittiä, hän lisää paikallistuntemustani kylänmiesten kaskujen tai renkolaisen perinnerakentamisen kautta.

Olen toki minäkin joskus päässyt vuorostani opastamaan häntä, kuoppaisella ATK-matkallaan kohti tiedon valtaväyliä. Siispä rohkenin kysäistä pyörän päällä puhisevalta Sepolta apua päivänpolttavaan risuongelmaan kun hän pysähtyi portin suuhun.

MORO!”, hän huusi selkeästi kovempaa, kuin välimatkamme kiinni kuromiseksi olisi ollut tarvis. ”Moro!”, minä vastasin.

Seppo otti korvatulpat korvistaan. Hän oli varautunut vihmovaan tuuleen. Viisas teko. Aivojäätyminen on tällaisessa puolipakastuneessa kevätsäässä todellinen uhka, kun tuolla viuhtoo menemään kymmenien kilometrituntien nopeudella.

Sanos ny, että mihin mä laitan nää risut?”, heitin haasteen ilmaan.

No, nyt on hyviä säitä. Sähän luulet ettei noi syty, mutta kyllä ne syttyy. Annasku mä katon että mihin sä voisit tehdä notskin. Ei näitä kannata Hämeenlinnaan asti lähteä kärräämään”, vastasi Seppo ja lähti kiertämään tonttia nuotiopaikan vainussa.

Kokon pohjasta ei päästy kierroksen aikana sovintoon, mutta Sepolla ei mennyt sormi suuhun. Hän on sen sortin metsämies, ettei jätä risuongelmaa ratkaisematta.

Mä soitan mun veljelle”, hän sanoi ja kaivoi puhelimen esiin.

Seppo soitti veljelleen ja tiedusteli onko se joku risupaikka vielä sellainen, että sinne voi viedä kevyet hakkuujätteet. Kuulemma oli.

Ota kartta esiin ni mä näytän”, Seppo ohjeisti puhelun loputtua. ”Eikä mitään Google Mapseja vaan retkikartta.fi”, hän täsmensi kun navigaattorini huusi jo osoitetta. Kun silmät on tottuneet maastokarttaan, ei pelkkä tieverkosto riitä.

Paikka löytyi. Ja se oli vielä aika lähelläkin. Ilmeisesti ihan luvallinen risuhylkäämö. Mutta ei sinne kyllä ilman maastokarttaa ja paikan päältä soitettuja lisäohjeita olisi lopulta löydetty.

Seppo laittoi puhelimen taskuun, kiskoi ajohanskat käsiin ja ajoi kotiin tien päähän. Minä jäin onnellisena hymyilemään risukasoille. Voittajana. Säästin aika monta euroa, kilometriä ja hermoja.

On se hyvä kun on hyvä naapuri.

Risupaikka

2. VAATTEET KAUPUNGIN PIIKKIIN

Olen hyvä kehittelemään erilaisia ajattelumalleja – varsinkin sellaisia, joiden avulla pystyy perustelemaan itselleen esimerkiksi rahan tuhlaamisen. Haluaisin esitellä jälleen yhden sellaisen. Kutsun tätä mallia nimellä tappionkääntötemppu.

Ajatellaanpa parkkipaikkaa, minne saa pysäköidä auton parkkikiekolla 30 minuutiksi. Tällainen paikka on esimerkiksi Hämeenlinnan linja-autoaseman vierusta. Tällaisilla parkkipaikoilla pysäköinti on siis ilmaista ensimmäiset 30 minuuttia ja sen jälkeen pysäköintiä on mahdollista jatkaa parkkisakon hinnalla (Hämeenlinnassa 45€).

Pysäköin autoni keskiviikkona Hämeenlinnan linja-autoaseman parkkipaikalle. Olin menossa aseman viereen parturiin. Koska minulla on parturiin klubikortti, pääsen jonon ohi ja hiusten leikkuu kestää yleensä vain noin 30 minuuttia.

Tällä kertaa kävi kuitenkin niin, että kaikkiin parturituoleihin oli juuri istahtanut uudet asiakkaat, parturin ainut pesupiste ruuhkaui ja minä odottelin reilut puoli tuntia katsomossa. Parkkisakon uhka alkoi hiertää mieltäni.

Oma vuoroni saattoi tulla hetkenä minä hyvänsä, joten päätin etten lähde siirtämään kiekkoa. Hyväksyin tilanteen – jos sakko tulee, se on tullakseen. Olen sen sitten ansainnut. Maksan parturikäyntini vuosimaksulla, joten tästä käynnistä ei aiheutuisi muita kuluja kuin 45 euron pysäköintimaksu.

Tuli viimein vuoroni ja kuontalo kunnostettiin. Noin 30 minuutin parkkiajan ylityksen jälkeen kävelin autolleni. Lähestyin autoa takaapäin, jotta voisin pitää itseni jännityksessä. Onko tuulilasinpyyhkijässä läystäke?

Auton vierelle päästyäni vilkaisin kuljettajan ikkunan läpi. Näin tuulilasin pinnasta sisäkautta noin puolet. Ainakaan oikeanpuoleisessa pyyhkijässä ei ollut lappua. Ihan niin kuin laastari repäistään; nopeasti jotta kipu ei kestä kauan, hypähdin konepellin kohdalle nähdäkseni koko visiirin.

Ei sakkoa!

Tässä kuvaan astuu tappionkääntötemppu. Ajatuksen kulku menee jotenkin näin:

(a) koska olin jo hyväksynyt ansaitun menetyksen, (b) koska moni muu on vastaavassa tilanteessa menettänyt rahaa ja (c) koska minun kohdalla menetystä ei tällä kertaa tapahtunut, niin minä oikeastaan tienasin rahaa. Yhtäkkiä minulla olikin 45 euroa enemmän rahaa, kuin olin viimeiset puoli tuntia ajatellut.

Mistä nuo rahat tulivat? Ne tulivat Hämeenlinnan kaupungin pysäköinninvalvonnan kassasta. Sain pysäköidä veloituksetta kaupungin 45 euron arvoiseen pysäköintiruutuun. Aikamoinen onni!

No, eihän tämä etu tuntuisi missään, jos sitä ei käyttäisi heti hyväkseen. Päätinkin kipaista vielä nopeasti vaatekaupoilla ja ostin tienaamillani rahoilla kaksi neuletta ja kaulahuivin.

3. KORKEANPAIKANLEIRI

Urheilijat lähtevät usein kohentamaan kuntoaan korkeanpaikanleireille jonnekin vuoristoon. Yli 2100 metrin korkeudessa, jossa happea on vähemmän, ihmiskeho alkaa sopeuttaa itseään ”ohuempaan ilmaan”. Sopeutuminen tarkoittaa käytännössä sitä, että veren punasolujen ja hemoglobiinin massa kasvaa, eli hapenottokapasiteetti lisääntyy.

Raskaan korkeanpaikanleirin päätyttyä urheilija tulee alas vuoristosta. Merenpinnan tasalla happea on jälleen enemmän saatavilla, mutta veren hapensitomiskyky pysyy vuoristoilmaston tasolla, korkealla. Se voi pysyä korkealla jopa kaksi viikkoa vuoristosta laskeutumisen jälkeen, mikä tarkoittaa sitä, että hän saa paremmin happea kuin ne kilpakollegat, jotka eivät käyneet vuorilla.

Koska lihasten hapen tarve on verrannollinen liikuntasuorituksen raskauteen, voi huipputason urheilussa pienikin happietu olla ratkaiseva.

Oma tiimini ei ole huippu-urheilujoukkue. Se enemmänkin huippuvalmentajajoukkue. Ajattelin kuitenkin josko samaa vuoristometodia voitaisiin hyödyntää valmennus- ja esiintymistaitojen kehittämisessä. Niinpä kävimme tällä viikolla korkeanpaikanleirillä – Himoksella.

Alppimajamme ei tosin ollut kuin muutaman kymmenen metrin korkeudessa merenpinnan yläpuolella, mutta kyllä perjantai-iltana kotiin päästyä oli havaittavissa jonkinlaista vuoristotautia. Parin tunnin päiväunet jeesasi kivasti.

Kiky-hengessä kuusi valmentajaa olivat valmistelleet vapaa-ajallaan noin tunnin mittaiset korkealaatuiset esitykset. Aihealueita oltiin rajattu ainoastaan niin, etteivät ne saisi liittyä meidän jokapäiväiseen arkiseen työhömme, mutta niistä tulisi olla kuitenkin jotain hyötyä työntekoon.

Sisältö jääköön joukkuesalaisuudeksi, mutta otsikot kertovat jo jotain:

  • Susi jo syntyessään
  • Katakombi
  • Vuorovaikutusstrategiat
  • Karjalan kingi
  • Kiistakapula
  • Superspektaakkeli
  • Metapuhetta selän takana

Kauppalehden työpsykologisesta näkökulmasta työporukoiden mökkireissuja tarkasteleva artikkeli näyttää peukaloa tämänkaltaisille irtiotoille. Suosittelen inspiroitumaan siitä sillä kuten uutisessakin todistellaan; jos keskustelee vain ad hoc– neukkareissa tai avokonttoreissa, jää paljon tärkeitä asioita käsittelemättä. Reissun perusteella voin vahvistaa tuon väittämän.

On se hyvä, kun on hyvä tiimi. Hommat vaan tuntuu luistavan kivemmin.

4. TERVEYDEKSI

Kauppalehti on ryhdistäytynyt kansanläheisessä uutisoinnissa muutenkin näin vapun kynnyksellä:

”Jo kolme annosta viikossa puree” – Samppanja parantaa muistia

Samppanjan juominen olisi uutisen mukaan syytä aloittaa viimeistään 40-vuotiaana, mikäli haluaa ehkäistä Alzheimeria. Ja kukapa ei haluaisi!

Valitettavasti Kotimäen vappusimojen sekaan ei eksynyt yhtään samppanja-ampullia, mutta geneerisenä substituutiona siemailimme korvikekuplat cavasta. Cavaa kutsuttiin Espanjan EU-liitokseen saakka (1986) samppanjaksi, sillä se valmistetaan ihan samalla menetelmällä kuin samppanja. Ei siis ole perusteetonta toivoa, että sillä saattaisi olla myös samat terveysvaikutukset.

Terveydeksi!

5. RÖLLI

Meillä on tuvan nurkassa sänkymäinen sohvarakennelma. Talon edellinen asukas, Arto, on kehystänyt runkopatjan isoilla lankuilla ja saanut aikaan mukavan köllöttelykulman. Nurkkaa kutsutaan surkupesäksi, koska siellä paksun viltin alla maatessa maailman kitkeryys väistämättä suloistuu. Kaikki näyttää paremmalta kun on hetken aikaa hengitellyt tuvan nurkassa.

Surkupesä on päiväunista nauttivien ihmisten suosiossa, mutta turvaa sen peruskalliomaisesta jykevyydestä hakee myös eräs vakiovieras, koiravanhus Rölli.

Rölli

Rölli viettää illanistujaiset mielellään vaikka kokonaan surkupesän alla, poistuen sieltä ainoastaan pikaisille ulkokäynneille ja palaten sinne välittömästi takaisin. Tuhina on ainoa keino tunnistaa Röllin olinpaikka, sillä mustan otsatukan alta eivät edes silmät vilku.

Rölli tuli tällä kertaa yksin kylään. Hän ei halunnut lähteä isäntäväen mukana Hartwallille kuuntelemaan Cheekkiä, vaan tuli mielummin pötköttelemään Rengon tyyneyteen.

Edes reilun viiden sentin lumihanki ei aiheuttanut vappumielistä riehakoitumista, sen enempää Röllissä kuin itsessänikään. Hangessa pyörimistä tapahtui lähinnä ikkunan läpi nostalgisoiden ja pihapiipahduksella reitiksi riitti lähimmän männyn kierto.

Pidän koirista, jotka osaavat keskittyä olennaiseen.

Surkupesä ja turvatyynyt

Helppoa menoa, rapsuttelua ja köllöttämistä siis jatkakaamme. Sunnuntaita ja vapunaattoa toivottaen,

Arvi