Hampaankolossa

Tapasin hammaslääkärin vastaanotolla mummelin. Hänellä oli valkoinen tukka, valkoinen nahkatakki ja valkoiset tennarit. Hän tuli operaatiosta minun odotellessa omaa vuoroani.

”Se on aina niin pelottavaa”, hän sanoi hengähdettyään odotushuoneen nahkasohvalle. Tiesin mistä hän puhuu, sillä itseänikin jännittää nämä käynnit aina. Mitä jos sieltä löytyy hirveästi reikiä? Mitä jos sattuu?

”Se toden totta on”, vastasin ja rypistelin esitietolomaketta hikisissä käsissäni. Olin juuri arvaillut lomakkeeseen viimeisen hammaslääkärikäyntini ajankohtaa. 2016? 2015? 2014? Laitoin 2015. Siinä kysyttiin päivämäärää. Ääni sisälläni komensi: Hammaslääkärissä pitää käydä ainakin kerran vuodessa!

”Minä tulen huomennakin”, sanoi mummukka. ”Olen käynyt nyt joka viikko, en muista kuinka kauan”. 

Kaksi vaihtoehtoa: mummo on käynyt hammaslääkärissä joka viikko niin kauan, ettei edes muista kuinka kauan tai sitten mummolla on muistisairaus ja hän on jäänyt hammaslääkäriluuppiin. Kumpaakaan en toivo. En kenellekkään.

”Ei minulle kyllä tällä kertaa tehty mitään”, hän jatkoi. Kakkosvaihtoehto alkoi näyttäytyä todennäköisemmältä. ”Minäkin haluaisin tästä sellaisen käynnin”, totesin.

Juttelimme hetken aikaa hammaslääkäripelosta ja siitä kuinka se lievenee kun vaan alkaa käydä säännöllisesti. Minun ei auttanut kuin uskoa häntä. Viikoittaiset hammaslääkärikäynnit luovat uskottavan kokemuspohjan.

Lisäksi, jos kävisi useammin, ei varmaan tarvitsisi pyytää Luottokunnalta apua laskun maksuun.

Mummo ponkaisi nahkasohvalta vapiseville jaloilleen ja totesi silmää iskien: ”Toivottavasti en kompastu. Eihän siellä liukasta ole – mutta omaan nokkeluuteeni”. En ymmärtänyt mihin hän sillä viittasi, mutta se oli ihan hienosti sanottu. Kirjoitin ylös.

Ovelle päästyään hän huikkasi vielä kaksi asiaa: ”En muuten ole menossa siihen uuteen baariin, vaikka siellä maksaa iso kalja 8,20. Se on hyvä hinta, ollakseen ihan keskustassa” ja sitten ”Tsemppiä!” peukalon kera.

Tsemppiä?

Olin tietysti kiitollinen tsemppauksesta. Kiitollinen, mutta samaan aikaan en halunnut sitä – rohkaisua, häneltä? Haluaisin hammaslääkärin vastaanoton olevan sellainen paikka, johon minä en tarvitsisi minkään sortin onnenpotkua. Haluaisin olla niin itsevarma hampaideni kunnosta, että voisin mennä odotushuoneeseen ylpeänä valkeasta rivistöstäni. Haluaisin hammaslääkärin esittelevän hoitajalle esimerkillisesti hoidettuja jyrsimiäni.

*****

Näin ei tällä kertaa ollut. Vielä maatessani siinä laverilla yritin huijata itseäni sekä läsnä ollutta hammashenkilökuntaa: ”Mun mielestä ne on ihan ok, ei siellä mitään ihmeellistä ole tuntunut.”

”Lohkeama, aijai”, kuului suusuojan takaa venäläisellä aksentilla heti kun olin saanut leuat auki.

Eikö satu?”, hän kysyi. Miltähän hampaan täytyy näyttää, jos kaiken nähnyt hammaslääkärikin ihmettelee, että eikö satu? ”Ei satu, se on juurihoidettu”, kerroin häpeillen.

Lääkäri raportoi löydöksistään hoitajalle joka kirjasi kaiken ylös. Tuuletin henkisesti jokaisen hampaan kohdalla jonka koodinimen jälkeen ei tullut jotain muuta epämääräistä koodikieltä indikoimaan mahdollisesta operaation tarpeesta.

*****

Positiivisten asioiden ajattelu ei onnistu siinä ärsyttävässä metelissä, mikä niistä poranteristä lähtee, mietin, kun yritin siirtää lohjenneen hampaan paikkaamisesta aiheutuvaa kipua jonnekin.

Mitä jos tästä kivusta yrittäis vaan nauttia? Miks tän pitäisi tuntua just pahalta, miksei tää vois olla nautinnollinen fiilis? Mitä jos vaan asennoituis eri tavalla?

Ei onnistunut.

Mietin mummoa ja hänen viikoittaisia käyntejään. Ainakaan minulla ei mene niin huonosti – vielä. Mietin juuri paraikaa luennassa olevaa Miika Nousiaisen Juurihoito-kirjaa. Hammaslääkärin vastaanotolta saattaa alkaa unohtumaton seikkailu.

Suositus

Ei alkanut.

Hammaslääkäri oli lopulta oikein miellyttävä, kiva ihminen. Ei paheksunut minua lohkeamaa enempää, sanoi monta kertaa ”saa nielaista” ja antoi tilanneraporttia tarpeeksi tiuhaan: ”enää tuosta ja sitten se on siinä” ja ”ei porata enää”.

Hän hymyili ja käänsi taskulaskimen näytön minua kohti.

190€.

Sen verran maksaa hampaiden räpeltäminen, puoli tuntia. Se on kallista touhua se. Dom Pérignon -samppanjakin on halvempaa – 163,90€. Lennot Berliiniin ja 3 yötä viiden tähden hotellissa on 216€. Parilla sadalla saa hesarin puoleksi vuodeksi tai hienon rannekellon.

Hammassärky on siitä viheliäinen, että ei oikein voi valita elääkö sen kanssa vai ei. Sen kanssa ei elä. Ja sitä ei saa pois kun rahalla.

Tein lupauksen, jonka olen tehnyt jok’ikinen kerta kun olen lähtenyt lasku kourassa vastaanotolta: Lupaan käyttää hammaslankaa ja käydä kerran vuodessa tarkastuksessa.

Mites sun hampaat?

Ethän huijannut?